Minä olen Vilma, olen jo melko vanha, kohta 15 vuotta, niin tuo äiti kuulu sanovan. En minä oikein muista sitä kun tulin meille, kun olin niin kamalan pieni, äiti kuului puhuvat 7 viikosta.  

 

Tässä minulla on oma tuoli keittiön pöydän ääressä ja kun iskä ja äiti juovat aamukahvia, minä saan aina kinkku viipaleen tähän, ja tässä se on sitten hyvää. Jostain kumman syystä ne ei ole koskaan antaneet mun hypätä pöydälle. Nuorempana se olisi ollut aika kivaa, mutta nyt vanhempana ymmärrän ettei se ole soveliasta.  

Tämä iskän ja äitin sänky on kiva paikka loikoilla. Tulisipa iskäkin päivänokosille niin pääsisin sen massun päälle, se vasta on kivan pehmeä ja siinä on tosi kiva loikoilla.

On tämäkin paikka kiva varsinkin kun väsyin tuolla ulkona. Iskä lähtee, ja joskus äitikin minun kanssa ulos. Minun pitää taluttaa niitä. Ne laittaa minulle valjaat ja sitten ne pitää narun päästä kiinni ja minä vien niitä minne haluan. Kyllä ne siellä tulee kiltisti perässä. On se sellainen tuo reissu, että nälkä kyllä tulee, heti pitää syödä, mutta kyllä sitten nukuttaa.  

Kesällä mökillä voi ottaa vähän rennommin. Tuleehan siellä juostua aika paljon kun ei siellä tarvitse noita vanhuksia taluttaa. Saa mennä aivan vapaasti. Iskä kyllä teki tontin ympärille aidan, ajatteli kai, että ei nuo naapurin kissat pääse meille. Minä en kyllä viitsi sen aidan yli hypätä. On tuo äiti istuttanut niin paljon kukkia joiden alle voi mennä piiloon ja sitten äiti hakee ja huutelee. Välillä se on aivan hermona kun se luulee, että olen hypännyt aidan yli. Minusta on vain kiva katsoa jostakin puskasta kun se hakee.  

Tassut täytyy kyllä nostaa välillä ylös ja rentoutua. Täällä mökillä maistuu tuo ruokakin niin hyvälle, on parempi pistää selälleen kun on massu niin täynnä. Kyllähän sen minusta näkee, että olen syönyt hyvin. Äiti aina kehuu kuinka komea ja pyöreä olen. 

Vähän täällä mökillä mietityttää nuo naapurin kollikissat. Minä kun en kauheasti noista muista kissoista piittaa. Nuo naapurin Olli ja Mikko kun ovat niin ihastuneita minuun ja minä en välitä tippaakaan. Olen nakellut niille niskojakin ja sähissytkin olen, mutta ei näytä auttavan. Mikko sentää pysyy aidan tuolla puolella, siinä se vain kiehnää itseään aitaa vasten ja tuijottaa minua, se kyllä hermostuttaa, ja hännästähän  sen näkee, pyörii ja huiskii kuin väkkärä, vaikka enhän tuota itse huomaa. Olli onkin sitten pahempi tapaus, sitähän ei aidat pidättele. Kyllä on täytynyt sähistä ja kovasti. Muutaman kerran on täytynyt huutaa äiti apuun. Karjaisinkin tosi kovasti ja pahalla äänellä, mutta kylläpä äiti tuli nopeasti ja ajoi Ollin pois. Mökin vintillä on turvallinen paikka ja sieltä näkee hyvin onko Olli pihalla.  

Kuvien ottamisesta en tykkää yhtään. Välillä äiti kulkee mun perässä kameran kanssa, mutta ei se kerkiä ottaa kuvia kun minä menen sellaiseen paikkaan, josta se ei saa kuvaa. Sitten sille pitäisi vielä oikein poseerata ja siihenhän minä en suostu. Nytkin sain just käännettyä pään pois. Joskus se on kyllä yllättänyt minut kun en ole huomannut kameraa ajoissa.  

No, nyt kun pääsin oikein nettiin, niin täytyy vähän poseeratakin, mutta vain vähän.

En kyllä katso kameraan, vaikka kuinka äiti siinä höpöttää.

Nyt kyllä jo käännän selän, ottakoot nyt siitä sitten kuvia.