Nyt tuli maalaus, joka oli maalattava.

2073955.jpg

Tämä maalaus on kaikkille niille ihmisille ja varsinkin naisille, jotka ovat eläneet ennen meitä. Jotka ovat eläneet ilman tietokonetta, ilman kännykkää, ilman lankapuhelinta, ilman televisiota, ilman radiota, ilman autoa, ilman järjestettyä joukkoliikennettä, ilman leveitä maanteitä, ilman sähköä, ilman sosiaalihuoltoa, ilman terveyskeskuksia, ilman kaikkea sitä mitä meillä nyt on. 

Ihmiset ovat eläneet tiettömien taipaleiden takana. Ei ole ollut kauppaa nurkan takana, josta voi käydä ostamassa valmisruokaa. Siellä on synnytetty lapset kaiken työn ohessa, ruoka on hankittu maasta, metsästä, vesistä ja navetasta. 

En tiedä, mutta voin kuvitella miten kovaa elämä on voinut olla. Miten yksin siellä on voinut olla lasten kanssa, kun mies on ollut metsällä, tai muulla ruuanhankinta tai muulla välttämättömällä reissulla. Jos sattui jokin onnettomuus mistä saatiin apua, ei ollut puhelinta, jolla soittaa, ei autoa millä lähteä lääkäriin. Nämä asiat nousivat mieleeni kun tuota maalasin. 

Tänä päivänä meillä on kaikki se mistä noin 100 tai edes 50 vuotta sitten eläneet ihmiset eivät osanneet kuvitellakaan. Olemmeko me paremmassa asemassa? Äkkiä  ajateltuna tietenkin olemme, mutta mitä muuta ei silloin ollut? Ei ollut myöskään kaikkia niitä aseita joiden tuhoa saamme katsoa joka ilta uutisista. Ei tullut tietoa kaikesta pahasta siitä mitä maailmalla tapahtuu, kuten tänä päivänä. 

Silloin kun tuo kuvan nainen eli, lapsia kuoli paljon enemmän kuin tänä päivänä. Hän saattoi joutua jopa synnyttämään yksinään, ei hän joutanut syntyksen jälkeen lepäämään, äitiysloman pitämisestä puhumattakaan. Silloin täytyi selviytyä, silloin oltiin luonnon armoilla siellä metsässä ja korvessa. 

Tuo nainen on menettänyt monta lasta kun he olivat pieniä, vielä hänellä on kuitenkin monta jäljellä. Hän on myös menettänyt monia sukulaisia, vanhempansa kun hän oli vielä nuori. Suru on lyönyt leimansa häneen, mutta hän selviytyy, hänellä ei ole muuta mahdollisuutta, hänen lapsensa tarvitsevat häntä.

Tänä päivänä meillä on kaikkea mitä ikinä voimme kuvitella. Luulisi, että olisimme onnellisia, eikä kenelläkään olisi huolen häivää. Onko näin? Ei ole. Masentuneita on varmasti enemmän kuin koskaan. Lääkkeitä siihen on varmasti enemmän kuin koskaan. On kaikki mielenterveystoimistot, mielisairaalat ja avohoidot, ym. Miten voi olla mahdollista kun on lääkkeet ja hoidot ym, mutta nämä sairaudet vain lisääntyy? Onko syy juuri siinä?  Tai onkohan meillä liian helppo elämä, kaikki on valmista, meidän ei tarvitse selviytyä. Olipa vaiva mikä tahansa, siihen tarjotaan pillereitä. Auttaako ne? Epäilen. Luulenpa, että elämä tuon naisen aikaan oli "terveempää". Fyysisiä sairauksia saattoi olla enemmän ja ihmiset kuolivat nuorempina, mutta mieleltään he olivat terveempiä, ei ollut aikaa masentua. Kun oli suru se surtiin, ei sitä turrutettu pillereillä. Ei voinut jäädä odottamaan muilta tai yhteiskunnalta apua, oli selviydyttävä.